Kääntelen veistä kädessäni
ihaillen sen heijastuksia
verenpunaisessa valossa
kajossa, joka tietää loppua
ei ehkä kaikelle
mutta ainakin minulle
on liian myöhäistä katua
saada tehtyä tekemättömäksi
lyhyessä hetkessä
ennen ikuista unta
voit vain miettiä
kaikkia niitä virheitä
mitä tuli tehtyä
myös tätä viimeistä
mutta mitään et voi asialle tehdä
se on nyt toisten murhe
antaa heidän surra
sinulla on nyt rauha
-TS-
Kuljemme halki elämämme
halaten varjoja
hymyillen auringottomassa maailmassa
juoden surun hopeisesta maljasta
lukien ikuisen tuskan
mustakantista kirjaa
onko se niin väärin?
tuntea toisin kuin muut
rakastaa enemmän varjoja kuin valoa
nauttien yksinäisyyden tuomasta kivusta enemmän
kuin seurassa saadusta naurusta?
mitä sillä on teille merkitystä
mitä reittiä, millaisella sielulla
kuljen maallisen matkani?
ette te tule sitä näkemään
kuunvalon kauneutta
verisellä laattalattialla
-TS-
Onko liian myöhäistä
muuttaa vuosikymmeniä jatkuneen polun suuntaa
kääntää sitä sille reitille
mitä sen haluttaisiin kulkevan
mutta onko se tie silti
sellainen mitä itse haluaisin kulkea
vai onko se vain
maailman pakotusta
sellaiseen muottiin, minkä se voi ymmärtää
ehkä on aika maailman katsoa peiliin
antakaa minun olla oma itseni
kulkea omaa polkuani
en usko että se voisi olla
teille niin vaikea asia
-TS-
Kuljen mieleni aavikolla
kantaen veistä kädessäni
etsiessäni omaa sieluani
jotta siihen sen voisin syöstä
sen raastaa tuhansiin
ja taas tuhansiin pieniin osiin
joista se ei enää
voisi kasvaa takaisin
silloin ehkä voisin
matkata elämäni läpi
tyhjänä kuorena
mihin ei mikään koskisi
ei mistään mitään tuntisi
mutta koskaan en sitä löydä
joten tyydyn lihaani
-TS-
En osaa unohtaa
en lakata kaipaamasta
miettimästä mitä jäi sanomatta
suru ei vähene
ei muuta muotoaan
hetkeksi se siirtyy taka-alalle
vain odottamaan
mutta olen niin vahvasti
uskotellut itselleni
että ei minun maailmassani
ole sijaa kyynelille
joten suru vain kalvaa sydäntäni
näkymättä vieraille
-TS-
Silloin kun kaupunki nukkuu
minä valvon
miettien maailmaa
pohtien mikä olisi toisin
jos jakaisin sen muiden kanssa
siinä on vain yksi ongelma
jakaessa täytyisi olla jotain jota antaa
ja minulla ei ole
mitään annettavaa
vain tuhkaa ja tomua kuunvalossa
-TS-
Eilen taas erehdyin
lähtemään ulos
tapaamaan ihmisiä
tuttuja, tuntemattomia
ei kestänyt kauaa
kun aloin pelkäämään
hakemaan tietä pakoon
tuntien oloni ulkopuoliseksi
sopimattomaksi palaksi
elämän pelissä
ei siellä vieläkään
ole paikkaa minulla
-TS-
Kuulen kuiskauksia tuulessa
puhetta sateen laulussa
ne antavat minun unohtaa
sen pilkkaavan äänen sielussani
joka kertoo, kuinka turhaa on olla olemassa
sillä ei minulla ole arvoa
pieni pimeä tähti
joka ei valaise edes itseään
vuodattaa veriset kyyneleensä
synkässä yössä
muiden äänten hiljettyä
-TS-
Hymyilen tietämättä miksi
kasvoni vain muodostavat
tuon kuvion minkä arvelen
tarkoittavan sitä että kaikki on kunnossa
mitään todellista tunnetta
se ei kuvasta
sen on vain tarkoitus peittää
naamion lailla alleen se
mitä todella tunnen, ajattelen
ehkä se on väärin
voisi kait olla parempi
jos voisin aidosti olla
sitä mitä olen
mutta näin pitkän ajan jälkeen
naamion takana asuttuani
ei enää tiedä
miten sen voisi riisua
-TS-
Yhä useammin nykyisin
huomaan ajattelevani
miltä tuntuu se hetki
kun sieluni erkanee ruumiista
pakenee viilletyistä valtimoista
riemuiten takaisin tyhjyyteen
kuoleman suloiseen unohdukseen
vapaana runnellusta ruumiista
vajavaisen mielen painosta
se voi lentää
jättää taakseen tämä maailma
josta ei enää tunnu
löytyvän toivoa
-TS-
Mistä olinkaan tulossa
minne menossa
kuka olin silloin
mitä kadotin taas kerran
tuossa matkan varrella
partaveitsien peittämällä polulla
jossa ei ole unelmia
ei toivoa, kyyneliä
vain hiljaista kulkemista
veren peittämällä maalla
missä kukaan ei ole mitään
ja yhä meidän määrämme kasvaa
meidän jotka olemme
itsemme maailman mielettömyyteen
ikuisesti kadottaneet
-TS-
Saan ajatukseni paperille
ne saavat muodon
ehkä jopa tarkoituksen
mutta onko niillä silti
mitään merkitystä
ne vain ovat siinä
odottavat jotain tulevaksi
sitä mikä ei koskaan tule
jättäen minut
hetkeksi tyhjentyneeksi
vaille tunteita
haparoimaan hämärään
jonka itse sanoillani olen luonut
-TS-
Kuljen teidän kanssanne
nauran, tanssin, itken kanssanne
mutta en ole teitä osa
olen jotain itsenäistä
omien vikojeni
ajatusteni ikuinen summa
jotka riehuvat
ja raivoavat pääni sisällä
etsien vapautusta lihasta
niitä kahlitsevasta vankilasta
kehoni kantaa sisällä petoa
joka vain odottaa oikeaa hetkeä
vapautua heikon lihan kahleista
ja tuhota sen
mitä olen
-TS-
Määräävät lääkkeitä
jotta oloni olisi parempi
mutta ei se tunnu
tästä sen kummemmaksi muuttuvan
suurimman osan ajasta
painin yhä samojen asioiden kanssa
olisi asioita hoidettavana
ihmisiä tavattavana
olen niin väsynyt
väsynyt olemaan se ihminen joka olen
eikö olisi olemassa
jokin pieni nurkka maailmassa
jossa voisi rauhassa unohtua
haipua olevaisuudesta
-TS-
Onko elämän
tarkoitus tuntua
niin kovin vaikealta
että sen lopettamisen ajatus
hiipii niin usein mieleen
jotta kertoja ei enää
jaksa edes laskea
-TS-
Tanssin valon ja varjon
ikuisesti hämärällä rajalla
lasinsirpaleiden täyttämällä aavikolla
missä millään
ei ole mitään väliä
missä kaikki on
jo valmiiksi kuollutta, unohdettua
siellä askel askeleelta
veren valuessa
harmaaseen maahan
voin lyhyen hetken olla
rauhassa maailmalta
sen odotuksilta, toiveilta
turhilta unelmilta
joita minäkin
hauraassa sielussa
olen jaksanut unelmoida
-TS-
Silmät punaisina
vuodattamattomista kyynelistä
sydämen raskaasti sykkiessä
murheen painon alla
on kuljettava ihmisten joukossa
hymyillä kauppajonoissa
toisten ihmisten
katseiden alla
on koetettava olla
ihminen heidän laillansa
yksi laumasta
vaikka mielummin
eläisi sutena
yksin erämaassa
kaukana tuon lauman ulkopuolella
huutaen kaipausta, surua
kuun nousevassa valossa
-TS-
Hetkeksi ainakin
olen taas kadottanut
uskon huomisesta
toivon paremmasta
ei ole valoa
horisontin takana
ei uutta päivää
ei uusia unelmia
on vain pieni yksinäinen ihminen
hakemassa lohtua
kylmän kalpeasta maailmasta
-TS-
Kääriydyn masennuksen harmaaseen vaippaan
tuttuun ja turvalliseen
se sulkee pois muun maailman
kuljettaa minua
oman mieleni aavemaisilla käytävillä
näyttäen kerta kerran jälkeen
miksi on sen oikein olla olemassa
millä kaikilla keinoilla
olen sitä auttanut kasvamaan
tietämättä onko se oikein vai väärin
minä uskon sitä
luotan sen kuiskaavaan ääneen
mikä kertoo tuhansia syitä
miksi olla olematta
unohtua
-TS-
Tietämättä lainkaan kuka olen
mitä minusta olisi tarkoitus tulla
kierrän ikuista ympyrää
järjettömässä maailmassa
kylmän harmaassa
mieleni avaruudessa
tässä hauraassa lihassa
jonka hädin tuskin
tunnen omakseni
en tunne omaa itseäni
en mieltäni, en sieluani
olenko kuka olen
vai jotain muuta
jotain minkä olen kadottanut
itseäni hakiessa
-TS-
Onko meidän kaikkien
tarkoitus olla onnellisia
omassa elämässämme, olemisessamme
eikö riitä että voin olla onnellinen siitä
mitä ystäväni, perheeni
ihmiset joita rakastan
ovat saavuttanet ja saanet elämältä
monien vaikeuksien kautta
-TS-
Niin usein herään
unesta jota en kykene muistamaan
mutta joka tuntien ajan
jäätää sisimpääni
aiheuttaa pelon väristyksiä ruumissani
mitä näen siellä
elämän ja kuoleman rajalla
unien valtakunnassa
mikä saa minut
näin paljon elämää pelkäämään
-TS-
Onko olemassa tunteita
joita ei koskaan
voi pukea sanoiksi
sillä ne eivät yksinkertaisesti riitä
kuvaamaan sitä mitä tuntee
niin syvää surua
ajatonta kaipausta
rajoja ylittävää rakkautta
että ne haalistuvat
jos niitä koettaa
sanoilla sanoa
ehkä ne on vain voitava tuntea
yhdessä sielussa tai useammassa
-TS-
Istun yksin varjoisassa huoneessa
partakoneenterän luodessa heijastavia valonsäteitä
pitkin kuunvalon täyttämiä seiniä
mietin miksi pidän sitä kädessäni
onko se ratkaisu
vai vain keino paeta todellisuutta
jonka järjellisyydestä
en enää ole lainkaan niin varma
näitä asioita unelmoin ja mietin
kun kaikki mitä olisin voinut olla
kerralla kaatuu niskaani
muistuttaen minua siitä
että niissäkään en ole onnistunut
kaiken minkä olen aloittanut
olen myös lopettanut
kauan ennen kuin olisi ollut mahdollista
viedä niitä päätökseen
ehkä tämä olisi se yksi asia
missä voisin onnistua
vaikka kuitenkaan en niin haluaisi
-TS-
Aurinkolasieni takaa
näen maailman
mutta se ei näe minua
ei heijastavan pinnan takaa
voi lukea kuka todella olen
mitä sieluni peilit
minusta voisivat kertoa
ne suojaavat jo ennestään
verta vuotavaa sielua
pirstaleista mieltä
jotka kulkevat paikasta toiseen
haavoittuneen eläimen lailla
hakien lohtua
mutta silti aina vääristä paikoista
asioista, ihmisistä
eivät ne uskalla avata itseään niille
jotka voisivat niitä ymmärtää
sillä siinä piilee se riski
että kaikki nämä vuodet
epäonnistumisten täyttämät kuukaudet
olisivat vain olleet
sieluni luomaa unelmaa
haurasta haavemaailmaa
-TS-
Kivun täyttämän punaisen harson takaa
kuulen aavemaisen äänen
mieleni huutaa, tämä on väärin
silti sieluni janoaa sitä
enemmän kuin elämää itseään se sitä kaipaa
veitsen hyväilevää kosketusta
aralla ihon pinnalla
tuoden mukanaan suoloista unohdusta
kivun kaunista harmoniaa
jolle mikään, ei mikään
tässä maailmassa voi vetää vertoja
se tuo sieluuni rauhan
vaikka vain lyhyeksi hetkeksi
saan olla yksin
ilman mieltäni, piinaajaani
moraaliani, tunteitani
on olemassa vain minä, veri ja veitsi
me olemme maailma
-TS-
Aution maailman laidalla
kuljen harmaalla tasangolla
katsellen reunan yli tähtiä
jotka edustavat muuta maailmaa
muita ihmisiä
joko vahingossa, tai tahallaan
unohdin itseni tänne
hylättyyn sieluni soppeen
kauas muista ihmisistä
toisista tähdistä
mutta mitä pieni musta tähti
tekisi suuressa valoisassa maailmassa
ehkä on parempi
kiertää täällä
harmaassa maailmassa
omien jalanjälkiensä kasvavassa kaarteessa
antaen niiden
jotka valoon kuuluvat sinne kulkea
ja itse levätä
täällä ikuisessa hämärässä
-TS-
Kulkien sieluni autioilla käytävillä
mietin mihin se kaikki katosi
kaikki se uuden kokemisen riemu
usko tulevaan parempaan huomiseen
kadotinko sen niin helposti
näihin autioihin huoneisiin
pölyn ja hämähäkinseittien peittämiin kammioihin
jotka joskus olivat
lepopaikkoja kauniille muistoille
lapsuudesta, ajasta onnellisemmasta
nykyisin vain näen
palasia rikkinäisistä muistoista
enkä todella osaa sanoa
minne ne joskus kuuluivat
olivatko ne edes omiani
vai jonkun muun
joka olisin halunnut olla
erilainen ihminen
toisenlaisessa ruumiissa
yksi niistä
jotka jaksavat tässä maailmassa
-TS-
Onko se niin vaikeaa
hymyillä, tuntea, rakastaa
kuten muut ihmiset
kulkea yhtenä heidän joukossaan
tavallisena ihmisenä
voin ehkä unelmoida siitä
mutta aina ne unelmat
muuttavat muotoaan
vääristyvät joksikin muuksi
karikatyyriksi todellisuudesta
kauhukuvaksi tästä maailmasta
aina voin hymyillä
mutta usein se hymy peittää
alleen jotain
kipua, piinaa, epäonnistumista
vai onko tämä kaikki
vain minun oma valintani
oma haluni
juosta erillään laumasta
jos se on vain näin
niin kuinka säälittävää se onkaan
-TS-
Kuuntelen hiljaisuuden laulua
sen kaikua seinistä, lattioista, katoista
se kertoo unelmista
toiveista, haaveista
kaikista niistä mitä et koskaan voi saada
mutta silti sen sointi
on niin kaunista että ei sitä voi olla kuuntelematta
vaikka se laulu satuttaa
ja se ei ole minulle tarkoitettu
aina pienen hetken saan sitä kuunnella
ja nähdä ne ihmiset
joille se jotain antaa
-TS-
kipu ei koskaan katoa
se vain muuttaa muotoaan
arvet lihassa
kasvavat arviksi sieluun
lähtemättömiksi haavoiksi
hauraaseen pintaan
mikä ei koskaan parane
se märkii ja mätänee
ja lopulta saastuttaa koko kehon
silloin ei enää ole jäljellä kuin kuori
aave joka hädin tuskin
enää on ihminen
ehkä ei edes varjo sellaisesta
vain paise kauniissa maailmassa
-TS-
Mieleni kuluttaa hiljalleen sieluani
kuin tauti mitä ei voi parantaa
tahi ehkä edes halua
se syö palan kerrallaan
hitaasti nautiskellen
vieden minut askel askeleelta
lähemmäs tyhjyyttä
autiota maisemaa
mitä tyhjän kuninkaana
sitten voin hallita
yksin kaiken keskellä
mitättömänä ihmisen irvikuvana
-TS-
Kommentit