I am at war

in a war that I cannot win

it rips my mind to shreds

destroys the fragile thing

that is my body

it claws at the gates of my soul

tearing them down

destroying even it's formidable defences

it threads on my dreams

on hopes long forgotten

it spares nothing and no-one

all that matters

is the fact that it has won

in a war with myself and the world

there is no hope for victory

 

-TS-

I took my first step on the road

on the road to dreams

on the road to oblivion

so very long ago

and not even now

have yet to reach its end

For apparently the road is different

for one and each

that heed its call

But one thing that stays the same

is the place where it leads

dreams, oblivion, rest eternal

Will we meet there?

on the otherside.

 

-TS-

 

Tuijotan kattoon ja mietin
mitä voisin muuttaa
miten vaikuttaa omaan itseeni
elämääni, mitä juuri ja juuri siedän
yritänkö liian vähän?
liian vähän, jotta todella saisin
jotain aikaiseksi
tuhat ja yksi suunnitelmaa
hyvää ajatusta, ideaa
lupauksia itselleni, aina petettyjä
liian heikko, liian vanha
liian ruma, liian "mukava"
asiat mitkä uskottelen itselleni
tekosyiksi heikkoudelleni
esteiksi onnistumiselle
vai voisivatko ne olla totta?
en jaksaisi enään miettiä
olla,elää, ihmetellä
enkö voisi vain nukkua
ikuisesti levätä, unohtua

-TS-

Epäilen vahvasti
mitä ihmiset näkevät
katsoessaan minua
tuskin ainakaan sen
mitä luulen heidän sanovan
ehkä kuulen väären
eivät he naurakaan kanssani
vaan minulle
hymyilevät lähinnä säälistä
ehkä olisi aika lopettaa
kulkeminen heidän maailmassaan
jäädä vain kotiin nukkumaan
unohtua apatiaan

-TS-

Jään kiinni ajatuksiini
kuin hämähäkki omaan verkkooni
inhoon ja kaipaukseen
raivoon ja murheeseen
en osaa päästää irti
en unohtaa omia virheitäni
en itselleni antaa anteeksi
en muuttaa peilikuvaani kauniiksi
tai edes siedettäväksi
yhä sieltä tuijottaa
tuo sama säälittävä olento
millä ei ole oikeutta elää
ei omasta mielestäni

-TS-

Aamulla taas hukutan
itseni valheelliseen nauruun
ajatuksien myrskyyn
mikä estää minua keskittymästä
estää minua todella ajattelemasta
liikaa ajatuksia, joten mistään et saa kiinni
ei kiinnekohtia
ei alkua, ei loppua
vain tyhjä olo
illan alkaessa, kuun noustessa
ihmisten ympäröimänä
itkien sieluni nurkassa
voin hetken kuvitella
etten olisi olemassa

-TS-

Ehkä vuoden, ehkä kahden kuluttua
ei sitä kukaan kuitenkaan enään muista
kuka olin, mitä tein
minne kuuluin (en minnekään)
on helppo unohtua
kun ei todella mitään ole saanut aikaan
vain ollut virran vietävänä
tai säälittävästi yrittänyt
sitä vastaan kulkea
ei minusta jää tänne jälkeä
ei pysyvää tietoa
kollektiiviseen tajuntaan

-TS-

Kääntelen veistä kädessäni

ihaillen sen heijastuksia

verenpunaisessa valossa

kajossa, joka tietää loppua

ei ehkä kaikelle

mutta ainakin minulle

on liian myöhäistä katua

saada tehtyä tekemättömäksi

lyhyessä hetkessä

ennen ikuista unta

voit vain miettiä

kaikkia niitä virheitä

mitä tuli tehtyä

myös tätä viimeistä

mutta mitään et voi asialle tehdä

se on nyt toisten murhe

antaa heidän surra

sinulla on nyt rauha 

 

-TS- 

Kuljemme halki elämämme

halaten varjoja

hymyillen auringottomassa maailmassa

juoden surun hopeisesta maljasta

lukien ikuisen tuskan

mustakantista kirjaa

onko se niin väärin?

tuntea toisin kuin muut

rakastaa enemmän varjoja kuin valoa

nauttien yksinäisyyden tuomasta kivusta enemmän

kuin seurassa saadusta naurusta?

mitä sillä on teille merkitystä

mitä reittiä, millaisella sielulla

kuljen maallisen matkani?

ette te tule sitä näkemään

kuunvalon kauneutta

verisellä laattalattialla 

 

-TS-

Onko liian myöhäistä

muuttaa vuosikymmeniä jatkuneen polun suuntaa

kääntää sitä sille reitille

mitä sen haluttaisiin kulkevan

mutta onko se tie silti

sellainen mitä itse haluaisin kulkea

vai onko se vain

maailman pakotusta

sellaiseen muottiin, minkä se voi ymmärtää

ehkä on aika maailman katsoa peiliin

antakaa minun olla oma itseni

kulkea omaa polkuani

en usko että se voisi olla

teille niin vaikea asia 

 

-TS-
 
Kuljen mieleni aavikolla

kantaen veistä kädessäni

etsiessäni omaa sieluani

jotta siihen sen voisin syöstä

sen raastaa tuhansiin

ja taas tuhansiin pieniin osiin

joista se ei enää

voisi kasvaa takaisin

silloin ehkä voisin

matkata elämäni läpi

tyhjänä kuorena

mihin ei mikään koskisi

ei mistään mitään tuntisi

mutta koskaan en sitä löydä

joten tyydyn lihaani 

 

-TS- 

En osaa unohtaa

en lakata kaipaamasta

miettimästä mitä jäi sanomatta

suru ei vähene

ei muuta muotoaan

hetkeksi se siirtyy taka-alalle

vain odottamaan

mutta olen niin vahvasti

uskotellut itselleni

että ei minun maailmassani

ole sijaa kyynelille

joten suru vain kalvaa sydäntäni

näkymättä vieraille 

 

-TS- 

Silloin kun kaupunki nukkuu

minä valvon

miettien maailmaa

pohtien mikä olisi toisin

jos jakaisin sen muiden kanssa

siinä on vain yksi ongelma

jakaessa täytyisi olla jotain jota antaa

ja minulla ei ole

mitään annettavaa

vain tuhkaa ja tomua kuunvalossa

 

-TS- 

Eilen taas erehdyin

lähtemään ulos

tapaamaan ihmisiä

tuttuja, tuntemattomia

ei kestänyt kauaa

kun aloin pelkäämään

hakemaan tietä pakoon

tuntien oloni ulkopuoliseksi

sopimattomaksi palaksi

elämän pelissä

ei siellä vieläkään

ole paikkaa minulla 

 

-TS- 

Kuulen kuiskauksia tuulessa

puhetta sateen laulussa

ne antavat minun unohtaa

sen pilkkaavan äänen sielussani

joka kertoo, kuinka turhaa on olla olemassa

sillä ei minulla ole arvoa

pieni pimeä tähti

joka ei valaise edes itseään

vuodattaa veriset kyyneleensä

synkässä yössä

muiden äänten hiljettyä 

 

-TS- 

Hymyilen tietämättä miksi

kasvoni vain muodostavat

tuon kuvion minkä arvelen

tarkoittavan sitä että kaikki on kunnossa

mitään todellista tunnetta

se ei kuvasta

sen on vain tarkoitus peittää

naamion lailla alleen se

mitä todella tunnen, ajattelen

ehkä se on väärin

voisi kait olla parempi

jos voisin aidosti olla

sitä mitä olen

mutta näin pitkän ajan jälkeen

naamion takana asuttuani

ei enää tiedä

miten sen voisi riisua 

 

-TS- 

Yhä useammin nykyisin

huomaan ajattelevani

miltä tuntuu se hetki

kun sieluni erkanee ruumiista

pakenee viilletyistä valtimoista

riemuiten takaisin tyhjyyteen

kuoleman suloiseen unohdukseen

vapaana runnellusta ruumiista

vajavaisen mielen painosta

se voi lentää

jättää taakseen tämä maailma

josta ei enää tunnu

löytyvän toivoa 

 

-TS- 
 
 

Mistä olinkaan tulossa

minne menossa

kuka olin silloin

mitä kadotin taas kerran

tuossa matkan varrella

partaveitsien peittämällä polulla

jossa ei ole unelmia

ei toivoa, kyyneliä

vain hiljaista kulkemista

veren peittämällä maalla

missä kukaan ei ole mitään

ja yhä meidän määrämme kasvaa

meidän jotka olemme

itsemme maailman mielettömyyteen

ikuisesti kadottaneet 

 

-TS- 

Saan ajatukseni paperille

ne saavat muodon

ehkä jopa tarkoituksen

mutta onko niillä silti

mitään merkitystä

ne vain ovat siinä

odottavat jotain tulevaksi

sitä mikä ei koskaan tule

jättäen minut

hetkeksi tyhjentyneeksi

vaille tunteita

haparoimaan hämärään

jonka itse sanoillani olen luonut 

 

-TS- 

Kuljen teidän kanssanne

nauran, tanssin, itken kanssanne

mutta en ole teitä osa

olen jotain itsenäistä

omien vikojeni 

ajatusteni ikuinen summa

jotka riehuvat

ja raivoavat pääni sisällä

etsien vapautusta lihasta

niitä kahlitsevasta vankilasta

kehoni kantaa sisällä petoa

joka vain odottaa oikeaa hetkeä

vapautua heikon lihan kahleista

ja tuhota sen

mitä olen  

 

-TS- 

Määräävät lääkkeitä

jotta oloni olisi parempi

mutta ei se tunnu

tästä sen kummemmaksi muuttuvan

suurimman osan ajasta

painin yhä samojen asioiden kanssa

olisi asioita hoidettavana

ihmisiä tavattavana

olen niin väsynyt

väsynyt olemaan se ihminen joka olen

eikö olisi olemassa

jokin pieni nurkka maailmassa

jossa voisi rauhassa unohtua

haipua olevaisuudesta 

 

-TS- 

Onko elämän

tarkoitus tuntua

niin kovin vaikealta

että sen lopettamisen ajatus

hiipii niin usein mieleen

jotta kertoja ei enää

jaksa edes laskea 

 

-TS- 
 
 

Tanssin valon ja varjon

ikuisesti hämärällä rajalla

lasinsirpaleiden täyttämällä aavikolla

missä millään

ei ole mitään väliä

missä kaikki on

jo valmiiksi kuollutta, unohdettua

siellä askel askeleelta

veren valuessa

harmaaseen maahan

voin lyhyen hetken olla

rauhassa maailmalta

sen odotuksilta, toiveilta

turhilta unelmilta

joita minäkin

hauraassa sielussa

olen jaksanut unelmoida 

 

-TS- 

Silmät punaisina

vuodattamattomista kyynelistä

sydämen raskaasti sykkiessä

murheen painon alla

on kuljettava ihmisten joukossa

hymyillä kauppajonoissa

toisten ihmisten

katseiden alla

on koetettava olla

ihminen heidän laillansa

yksi laumasta

vaikka mielummin

eläisi sutena

yksin erämaassa

kaukana tuon lauman ulkopuolella

huutaen kaipausta, surua

kuun nousevassa valossa 

 

-TS- 

Hetkeksi ainakin

olen taas kadottanut

uskon huomisesta

toivon paremmasta

ei ole valoa

horisontin takana

ei uutta päivää

ei uusia unelmia

on vain pieni yksinäinen ihminen

hakemassa lohtua

kylmän kalpeasta maailmasta 

 

-TS- 

Kääriydyn masennuksen harmaaseen vaippaan

tuttuun ja turvalliseen

se sulkee pois muun maailman

kuljettaa minua

oman mieleni aavemaisilla käytävillä

näyttäen kerta kerran jälkeen

miksi on sen oikein olla olemassa

millä kaikilla keinoilla

olen sitä auttanut kasvamaan

tietämättä onko se oikein vai väärin

minä uskon sitä

luotan sen kuiskaavaan ääneen

mikä kertoo tuhansia syitä

miksi olla olematta

unohtua 

 

-TS- 
 
 

Tietämättä lainkaan kuka olen

mitä minusta olisi tarkoitus tulla

kierrän ikuista ympyrää

järjettömässä maailmassa

kylmän harmaassa

mieleni avaruudessa

tässä hauraassa lihassa

jonka hädin tuskin

tunnen omakseni

en tunne omaa itseäni

en mieltäni, en sieluani

olenko kuka olen

vai jotain muuta

jotain minkä olen kadottanut

itseäni hakiessa 

 

-TS- 

Onko meidän kaikkien

tarkoitus olla onnellisia

omassa elämässämme, olemisessamme

eikö riitä että voin olla onnellinen siitä

mitä ystäväni, perheeni

ihmiset joita rakastan

ovat saavuttanet ja saanet elämältä

monien vaikeuksien kautta 

 

-TS- 

Niin usein herään

unesta jota en kykene muistamaan

mutta joka tuntien ajan

jäätää sisimpääni

aiheuttaa pelon väristyksiä ruumissani

mitä näen siellä

elämän ja kuoleman rajalla

unien valtakunnassa

mikä saa minut

näin paljon elämää pelkäämään 

 

-TS- 

Onko olemassa tunteita

joita ei koskaan

voi pukea sanoiksi

sillä ne eivät yksinkertaisesti riitä

kuvaamaan sitä mitä tuntee

niin syvää surua

ajatonta kaipausta

rajoja ylittävää rakkautta

että ne haalistuvat

jos niitä koettaa

sanoilla sanoa

ehkä ne on vain voitava tuntea

yhdessä sielussa tai useammassa 

 

-TS- 

Istun yksin varjoisassa huoneessa

partakoneenterän luodessa heijastavia valonsäteitä

pitkin kuunvalon täyttämiä seiniä

mietin miksi pidän sitä kädessäni

onko se ratkaisu

vai vain keino paeta todellisuutta

jonka järjellisyydestä

en enää ole lainkaan niin varma

näitä asioita unelmoin ja mietin

kun kaikki mitä olisin voinut olla

kerralla kaatuu niskaani

muistuttaen minua siitä

että niissäkään en ole onnistunut

kaiken minkä olen aloittanut

olen myös lopettanut

kauan ennen kuin olisi ollut mahdollista

viedä niitä päätökseen

ehkä tämä olisi se yksi asia

missä voisin onnistua

vaikka kuitenkaan en niin haluaisi

 

-TS- 

Aurinkolasieni takaa

näen maailman

mutta se ei näe minua

ei heijastavan pinnan takaa

voi lukea kuka todella olen

mitä sieluni peilit

minusta voisivat kertoa

ne suojaavat jo ennestään

verta vuotavaa sielua

pirstaleista mieltä

jotka kulkevat paikasta toiseen

haavoittuneen eläimen lailla

hakien lohtua

mutta silti aina vääristä paikoista

asioista, ihmisistä

eivät ne uskalla avata itseään niille

jotka voisivat niitä ymmärtää

sillä siinä piilee se riski

että kaikki nämä vuodet

epäonnistumisten täyttämät kuukaudet

olisivat vain olleet

sieluni luomaa unelmaa

haurasta haavemaailmaa 

 

-TS- 

Kivun täyttämän punaisen harson takaa

kuulen aavemaisen äänen

mieleni huutaa, tämä on väärin

silti sieluni janoaa sitä

enemmän kuin elämää itseään se sitä kaipaa

veitsen hyväilevää kosketusta

aralla ihon pinnalla

tuoden mukanaan suoloista unohdusta

kivun kaunista harmoniaa

jolle mikään, ei mikään

tässä maailmassa voi vetää vertoja

se tuo sieluuni rauhan

vaikka vain lyhyeksi hetkeksi

saan olla yksin

ilman mieltäni, piinaajaani

moraaliani, tunteitani

on olemassa vain minä, veri ja veitsi

me olemme maailma 

 

-TS- 

Aution maailman laidalla

kuljen harmaalla tasangolla

katsellen reunan yli tähtiä

jotka edustavat muuta maailmaa

muita ihmisiä

joko vahingossa, tai tahallaan

unohdin itseni tänne

hylättyyn sieluni soppeen

kauas muista ihmisistä

toisista tähdistä

mutta mitä pieni musta tähti

tekisi suuressa valoisassa maailmassa

ehkä on parempi

kiertää täällä

harmaassa maailmassa

omien jalanjälkiensä kasvavassa kaarteessa

antaen niiden

jotka valoon kuuluvat sinne kulkea

ja itse levätä

täällä ikuisessa hämärässä 

 

-TS- 

Kulkien sieluni autioilla käytävillä

mietin mihin se kaikki katosi

kaikki se uuden kokemisen riemu

usko tulevaan parempaan huomiseen

kadotinko sen niin helposti

näihin autioihin huoneisiin

pölyn ja hämähäkinseittien peittämiin kammioihin

jotka joskus olivat

lepopaikkoja kauniille muistoille

lapsuudesta, ajasta onnellisemmasta

nykyisin vain näen

palasia rikkinäisistä muistoista

enkä todella osaa sanoa

minne ne joskus kuuluivat

olivatko ne edes omiani

vai jonkun muun

joka olisin halunnut olla

erilainen ihminen

toisenlaisessa ruumiissa

yksi niistä

jotka jaksavat tässä maailmassa 

 

-TS- 

Onko se niin vaikeaa

hymyillä, tuntea, rakastaa

kuten muut ihmiset

kulkea yhtenä heidän joukossaan

tavallisena ihmisenä

voin ehkä unelmoida siitä

mutta aina ne unelmat

muuttavat muotoaan

vääristyvät joksikin muuksi

karikatyyriksi todellisuudesta

kauhukuvaksi tästä maailmasta

aina voin hymyillä

mutta usein se hymy peittää

alleen jotain

kipua, piinaa, epäonnistumista

vai onko tämä kaikki

vain minun oma valintani

oma haluni

juosta erillään laumasta

jos se on vain näin

niin kuinka säälittävää se onkaan 

 

-TS- 

Kuuntelen hiljaisuuden laulua

sen kaikua seinistä, lattioista, katoista

se kertoo unelmista

toiveista, haaveista

kaikista niistä mitä et koskaan voi saada

mutta silti sen sointi

on niin kaunista että ei sitä voi olla kuuntelematta

vaikka se laulu satuttaa

ja se ei ole minulle tarkoitettu

aina pienen hetken saan sitä kuunnella

ja nähdä ne ihmiset

joille se jotain antaa 

 

-TS- 

kipu ei koskaan katoa

se vain muuttaa muotoaan

arvet lihassa

kasvavat arviksi sieluun

lähtemättömiksi haavoiksi

hauraaseen pintaan

mikä ei koskaan parane

se märkii ja mätänee

ja lopulta saastuttaa koko kehon

silloin ei enää ole jäljellä kuin kuori

aave joka hädin tuskin

enää on ihminen

ehkä ei edes varjo sellaisesta

vain paise kauniissa maailmassa 

 

-TS- 

Mieleni kuluttaa hiljalleen sieluani

kuin tauti mitä ei voi parantaa

tahi ehkä edes halua

se syö palan kerrallaan

hitaasti nautiskellen

vieden minut askel askeleelta

lähemmäs tyhjyyttä

autiota maisemaa

mitä tyhjän kuninkaana

sitten voin hallita

yksin kaiken keskellä

mitättömänä ihmisen irvikuvana 

 

-TS-

 

Sadepisaroiden hiljaa tanssiessa pihalla

seison ja ihmettelen

ihmisten päätöntä juoksua

paikasta toiseen

niin kauhealla kiireellä he kulkevat

päämäärättömänä laumana

seuraavat ensimmäisen askelissa

tottahan he

tuntevat olonsa turvalliseksi

kaiken pysyessä samana

muuttumattomana, rutiinina

aivan liian harvoin

joku erkanee tuosta laumasta

ja luo uuden polun

vain omalle itselleen

sillä eihän sitä kukaan muu

uskalla seurata

pelossa leimautua erilaiseksi

kummajaiseksi elämän sirkukseen

vaikka todellisuudessa

omaa polkuaan kulkevat

lauman sivussa seisojat

voivat nauraa heille

tuolle hullulle juoksulle

tavaran ja ajan mukana

he voivat istua varjossa ja nauttia

niistä pienistä asioista

jota elämällä on tarjota 

 

-TS- 

 

Ruoskan ensi iskussa

veitsen ensi viillossa

piilee lupaus nautinnosta

rajattomasta hekumasta

veren ja lihan himosta

mutta pitäisi osata lopettaa ajoissa

ennen viimeisen veripisaran

putoamista tuhkaan

elämän viimeisen henkäyksen

kaikuessa tyhjään maailmaan 

 

 -TS- 

 

Varjot leikkivät seinillä

luen niiden liikkeistä

mennyttä, tulevaa

virheiden täyttämää mennyttä

toivon kadottanutta tulevaa

ne puhuvat minulle

äänellä jota muut eivät kuule

kertovat tarinoita

tuhosta ja kuolemasta

unohduksesta ja kivusta

suljen niiltä korvani

mutta ne eivät lopeta

tunkeutuen esteiden läpi

kuiskimaan suoraan mieleeni

kunnes olen valmis

repimään silmät päästäni

nahan kallostani

jotta pääsisin niihin käsiksi

riistäisin ne ulos mielestäni

saastuttamasta sieluani

kuinka sen teen

tuhoamatta itseäni

laskeutumatta niiden kanssa

tuhkan peittämään maahan 

 

 -TS- 

Tuntien hiljaa kuluessa

valvon ja tuijotan kelloa

sen viisareiden

aivan liian hidasta liikettä

laskien hetkiä

minuutteja, sekunteja

jolloin taas sinut tapaan

saan sulkea sinut syliini

suudella huuliasi

pitää sinut lähelläni

eikö joku voisi

viisareiden liikettä kiihdyttää

tuoden sinut nopeammin luokseni 

 

-TS- 

Heräten puhelimen vaativaan huutoon

nousen jälleen yhteen turhaan päivään

vastaamaan puheluun

jolla todella ei ole mitään merkitystä

vain tyhjiä sanoja

täyttämään tylsiä hetkiä

jonkun toisen elämässä

lyöden luurin korvaan

kuljen keittämään kahvia

ajatellen matkalla

mitä tässäkään on mieltä

miksei samalla vaivalla

voisi nostaa

keittimen vieressä lepäävää veistä

ja lopettaa yhden turhan elämän

mikä ei itsellään tajua loppua 

 

-TS- 

Kun rukoilemme

Kuuleeko sitä kukaan

Vai annammeko

Vain pikkumaisille toiveillemme

Sisäisen äänen

Jotta tuntisimme olevamme

Osa jotain suurempaa

Että virheemme

Eivät olisi omiamme

Voisimme syyttää niistä

Kohtaloa, suurta suunnitelmaa

Niin turhaa toivoa

Sillä näin ei ole 

 

-TS- 

Sielu synkempi syvintä yötä

on ikuisuuksia ollut

helvetin esikartanossa

ottajaansa odottamassa

ei sitä tahtoisi kukaan omistaa

itsekään ei se haluaisi

kirottua olemassaoloaan

enää jatkaa

päästetä ei sitä helvettiin

ei taivaaseen, paratiisiin

porteilla se saa huutaa

loputonta kaipaustaan 

 

-TS- 
 

sanotaan että elämällä on aina jokin tarkoitus

kohtalottaret punovat verkkoonsa jokaisen unelman, toiveen

jokaisen teon, minkä ihmiset tekevät

näin sanotaan tai kenties halutaan uskoa

itse en halua, tai haluan mutta en kykene uskomaan

elämäni lanka leijuu ajattomassa tyhjyydessä

sen unelmat, toiveet, elämää suuremmat tunteet katoavat

jättämättä mitään jälkeä rotumme tietoisuuteen

jokainen sen ajatus syntyy kuolleena kylmään kehtoon

siellä epätoivoisesti haparoiden tyhjyyttä

haen toista lankaa, joka sen täyttäysi valolla

silti yhä jään yksin

pieneksi pimeäksi tähdeksi, äärettömässä avaruudessa

itkien verisiä kyyneleitä, jotka katoavat vielä niitä katsellessa

huutaen suruani harmaassa maailmassa

jossa ei ole tähtiä, ei aurinkoa, ei hopeista kuuta

onko liikaa kaivata, että olisin voinut olla osa

ajatonta elämän verkkoa

kivensiru virran rannalla 

 

-TS- 

enkeleitä kasvoillasi, povellasi, lantiollasi

hymyillen arvoituksellista hymyä sinun huulillasi

pienin siivin nostavat hoikkaa kättäsi, asettaen sen poskelleni

hiljaa kuiskaavat mielessäni, vielä lausumattomia lauseitasi

kuljettaen käsissään kuvia sinun ajatuksistasi

minun nähtäväkseni

avaavat portin minun sieluuni, sinun antamallasi avaimella

vai ovatko no ne nahkasiipisiä pieniä piruja, minun hulluudestani

kuka tietää? kuka edes välittää? 

 

-TS- 

kuljetan kättä kasvoillani, silmieni yli huulilleni

koko ajan ihmetellen, tämäkö minä olen?

en voi rauhoittua, on pakko tietää lisää

koskea lihaa luiden päällä, kysyä käsiltä mitä ne näkevät

hyväillä toisia kasvoja, toisia huulia, kuin omiani

mutta niin vieraita

enemmän, vielä enemmän on tiedettävä

hiveltävä niskaa, selän kaarta, kaulaa

onko tämäkin minua vai toista?

onko tämä kaikki yhtä sielua, yhtä ruumista?

vai kaksi erillistä olentoa

jos meitä on kaksi, kumpi on minua kumpi toista? 

 

-TS- 

Vihaan tätä maailmaa

sen yritystä pakottaa minut olemaan onnellinen

miksi minun täytyisi hymyillä

nauraa ja laulaa muiden kanssa

enkö saisi sulkeutua omaan mustaan maailmaani

viiltää lihaani

kunnes ei enää olisi

paikkaa mikä olisi vapaa arvilta

repiä kasvojani, jotta ei kukaan

enää voisi sanoa

minua kauniiksi, tahi ihmiseksi

saisinko silloin rauhassa kadota

ilman että kukaan

kyselisi mihin olen mennyt

mitä tehnyt

ehkä myös silloin

oppisin olemaan kaipaamatta

toisten ihmisten seuraa

joka minut niin usein

saa ahdistumaan omaan olemassaolooni

voisinko silloin lopulta olla

varjoisen maailman olentona

valon maailmassa 

 

-TS- 

Näin jotain silmiini kaunista

se puhui sanoilla

jotka tuntuivat hyvältä mielessäni

ehkä pelästyin ja hätäilin

tiedän sen että pelkäsin

koskettaa häntä

jos vaikka se olisikin unta

ja fyysinen kosketus

hajottaisi sen osaksi varjoja

saippuakupliksi auringossa

oliko se edes totta

tapasinko ketään?

vai tekikö mieleni minulle jälleen

julman pienen pilan 

 

-TS- 

Miten voi näin nuorena

tuntea olonsa niin vanhaksi

väsyneeksi tähän elämään

joka kulkee omalla radallaan

mitä tahansa sitten teitkin

ei jaksaisi jatkaa

mutta luonto ei anna periksi luovuttaa

ikuisessa sodassa itsensä kanssa

järki repien yhteen suuntaan

sielu toisaalle

ja kaiken sen keskellä

seison epäröiden mitä tehdä

mihin mennä ja kuka olla

ehkä tämä on kaikki illuusiota

ja nukun yhä lääkehuuruista unta

ainahan sitä saa toivoa 

 

-TS- 

Pyörittelen veistä kädessäni

katselen sen hohtavaa pintaa

rauhoittavan terävää reunaa

tiedän, että jos painan

sen lihaani vasten

saan hetken helpotuksen

mielessäni raivoavilta ajatuksilta

mutta en taas kerran

jaksaisi selittää lääkäreille

hoitajille, perheelle

miksi sen tein

mikä minua tällä kertaa vaivaa

"ei en vieläkään käytä huumeita"

"en ole alkanut taas juomaan"

aina samat kysymykset

eivät he taida haluta ymmärtää

että teen sen myös siksi

koska olen alkanut siitä nauttia

veren tuoksusta, kivusta

mielen rauhasta, ruumiin kärsiessä

eihän se silti olekaan

aivan normaalia

ei muille ihmisille

vaikka onkin minulle 

 

-TS- 

Taidan taas pyytää

vahvempia lääkkeitä

jotta voisin kulkea

lopun elämäni läpi

kuin unissakävelijä

nähden kaiken tapahtuvan

mutta kaukaa

kuin filmissä näyttelijänä

jossa en todella ole osana

pienenä kuiskaavana äänenä

yleisön joukossa

ehkä ei edes sinä

vaan pienenä varjona

avaruuden ikuisessa pimeydessä

se olisi turvallista

ehkä jopa kaunista

tärkeintä olisi se

ettei minun tarvitsisi enää tuntea 

 

-TS- 

Uneksien tähdettömässä yössä

myrskyn raivotessa ympärilläni

uneksin elämästä, auringosta

haaveista, kadotetusta toivosta

kaikesta siitä

mitä voisin ehkä olla

mutta en kykene

sillä en uskalla

en voi laskea sieluni muureja

siinä pelossa

että suru ja raivo

joka niiden takaa vapautuisi

muuttaisi kaiken sen mitä olen

tuhoaisi lopullisesti

sieluni hauraan tasapainon

jota pidetään yllä kivulla

tuskalla joka ei saa loppua 

 

-TS- 

Näen silmäsi

mietin mitä ne sulkevat taakseen

pelkoa,inhoa?

ei elämää kohtaan

vaan kenties minua

pelkkä ajatus siitä

repii minut kahtia

saa pedon sisälläni ulvomaan tuskasta

vaatimaan minua tekemään jotain

jotta sen ei tarvitsisi tuntea

tämänkaltaista epävarmuutta

tulen yhdeksi pedon kanssa

silloin ei enää ole pelkoa

on vain kaikennielevää raivoa

vihaa omaa olemassaoloa kohtaan

tahto repiä, tahto tuhota

hulluuden niellessä

viimeisen järjellisen ajatuksen

se jää hetkeksi kaikumaan mielessäni

mikä minusta on oikein tullut

oman epävarmuuteni summana 

 

-TS- 

Ehkä syy siihen

miksi peitän silmäni

niin usein aurinkolasien taakse

on se että en kestä

omien silmieni syyttävää katsetta

en tahdo nähdä niiden ilmettä

katsoessani peiliin

katsetta mistä elämä on paennut

jo niin kauan sitten

että jäljellä on enää

kaksi heijastavaa pintaa

missä kuvastuu kaikki se viha

mitä ne tuntevat

kantajaansa kohtaan 

 

-TS- 

Onko meillä kaikilla jokin rooli

kohtalon kieroutuneessa pelissä

vai onko mahdollista

että jotkut meistä

ovat unohtuneet pois kirjan sivuilta

pudonneet pois näytelmästä

eikö silloin ole mahdollista

että meitä ei todella ole olemassa

olemme vain muistoja

siitä mitä meidän olisi kuulunut olla

varjoja kulissien takana

unohdettuja unelmia 

 

-TS- 

Sydämeni repii tietä ulos rinnastani

tietämättä mitä sen kuuluisi tehdä

miten tuntea

se on yhtä kadoksissa kuin minäkin

ei paikkaa mihin kuulua

mitä kutsua omakseen

vain väliaikaisia lepohetkiä

tiellä kohti unohdusta

lasinsirpaleiden täyttämällä polulla

jolta ei osaa poistua

ei uskallusta kulkea tyhjyyden yllä

kohti mustaa aurinkoa 

 

-TS- 

Hiljainen kuiskaus sielussani

aavemaisen kevyt hyväily poskellani

mitä ne ovat

kenelle ne kuuluvat

kuka koskettaa minua

mutta ei anna minun koskettaa itseään

haen kohdetta

keneltä kysyä, miksi

miksi teet näin

mitä tahdot minusta

en näe ketään

mutta tiedän että en ole yksin

kuka jakaa ruumiin minun kanssani? 

 

-TS- 

Joskus niin kovin pienikin asia

voi viiltää sirpaleiseen sieluun

kuolettavan kaltaisen haavan

sen ei tarvitse olla

pientä varomattomaa sanaa kummempi asia

yksi kosketus mikä jää antamatta

vieno hymy mitä ei koskaan näe

joskus niin olemattomaksi

ja itsestään selväksi luultu asia

voi tuhota vuosien työn

hajottaa hauraan rakennelman

jota yritän kasata

sieluni sirpaleista 

 

-TS- 

Katselen omaa elämääni

jostain kaukaa itseni ulkopuolelta

ja en ole kovinkaan vakuuttunut

siitä mitä näen

onko tuolla olennolla

ihmisenpuolikkaalla, pedolla

oikeus olla olemassa

saako se vielä kulkea

muiden joukossa

noiden valon lasten maailmassa

pienenä varjona

auringon valtakunnassa 

 

-TS-