Sadepisaroiden hiljaa tanssiessa pihalla
seison ja ihmettelen
ihmisten päätöntä juoksua
paikasta toiseen
niin kauhealla kiireellä he kulkevat
päämäärättömänä laumana
seuraavat ensimmäisen askelissa
tottahan he
tuntevat olonsa turvalliseksi
kaiken pysyessä samana
muuttumattomana, rutiinina
aivan liian harvoin
joku erkanee tuosta laumasta
ja luo uuden polun
vain omalle itselleen
sillä eihän sitä kukaan muu
uskalla seurata
pelossa leimautua erilaiseksi
kummajaiseksi elämän sirkukseen
vaikka todellisuudessa
omaa polkuaan kulkevat
lauman sivussa seisojat
voivat nauraa heille
tuolle hullulle juoksulle
tavaran ja ajan mukana
he voivat istua varjossa ja nauttia
niistä pienistä asioista
jota elämällä on tarjota
-TS-
Ruoskan ensi iskussa
veitsen ensi viillossa
piilee lupaus nautinnosta
rajattomasta hekumasta
veren ja lihan himosta
mutta pitäisi osata lopettaa ajoissa
ennen viimeisen veripisaran
putoamista tuhkaan
elämän viimeisen henkäyksen
kaikuessa tyhjään maailmaan
-TS-
Varjot leikkivät seinillä
luen niiden liikkeistä
mennyttä, tulevaa
virheiden täyttämää mennyttä
toivon kadottanutta tulevaa
ne puhuvat minulle
äänellä jota muut eivät kuule
kertovat tarinoita
tuhosta ja kuolemasta
unohduksesta ja kivusta
suljen niiltä korvani
mutta ne eivät lopeta
tunkeutuen esteiden läpi
kuiskimaan suoraan mieleeni
kunnes olen valmis
repimään silmät päästäni
nahan kallostani
jotta pääsisin niihin käsiksi
riistäisin ne ulos mielestäni
saastuttamasta sieluani
kuinka sen teen
tuhoamatta itseäni
laskeutumatta niiden kanssa
tuhkan peittämään maahan
-TS-
Tuntien hiljaa kuluessa
valvon ja tuijotan kelloa
sen viisareiden
aivan liian hidasta liikettä
laskien hetkiä
minuutteja, sekunteja
jolloin taas sinut tapaan
saan sulkea sinut syliini
suudella huuliasi
pitää sinut lähelläni
eikö joku voisi
viisareiden liikettä kiihdyttää
tuoden sinut nopeammin luokseni
-TS-
Heräten puhelimen vaativaan huutoon
nousen jälleen yhteen turhaan päivään
vastaamaan puheluun
jolla todella ei ole mitään merkitystä
vain tyhjiä sanoja
täyttämään tylsiä hetkiä
jonkun toisen elämässä
lyöden luurin korvaan
kuljen keittämään kahvia
ajatellen matkalla
mitä tässäkään on mieltä
miksei samalla vaivalla
voisi nostaa
keittimen vieressä lepäävää veistä
ja lopettaa yhden turhan elämän
mikä ei itsellään tajua loppua
-TS-
Kun rukoilemme
Kuuleeko sitä kukaan
Vai annammeko
Vain pikkumaisille toiveillemme
Sisäisen äänen
Jotta tuntisimme olevamme
Osa jotain suurempaa
Että virheemme
Eivät olisi omiamme
Voisimme syyttää niistä
Kohtaloa, suurta suunnitelmaa
Niin turhaa toivoa
Sillä näin ei ole
-TS-
Sielu synkempi syvintä yötä
on ikuisuuksia ollut
helvetin esikartanossa
ottajaansa odottamassa
ei sitä tahtoisi kukaan omistaa
itsekään ei se haluaisi
kirottua olemassaoloaan
enää jatkaa
päästetä ei sitä helvettiin
ei taivaaseen, paratiisiin
porteilla se saa huutaa
loputonta kaipaustaan
-TS-
sanotaan että elämällä on aina jokin tarkoitus
kohtalottaret punovat verkkoonsa jokaisen unelman, toiveen
jokaisen teon, minkä ihmiset tekevät
näin sanotaan tai kenties halutaan uskoa
itse en halua, tai haluan mutta en kykene uskomaan
elämäni lanka leijuu ajattomassa tyhjyydessä
sen unelmat, toiveet, elämää suuremmat tunteet katoavat
jättämättä mitään jälkeä rotumme tietoisuuteen
jokainen sen ajatus syntyy kuolleena kylmään kehtoon
siellä epätoivoisesti haparoiden tyhjyyttä
haen toista lankaa, joka sen täyttäysi valolla
silti yhä jään yksin
pieneksi pimeäksi tähdeksi, äärettömässä avaruudessa
itkien verisiä kyyneleitä, jotka katoavat vielä niitä katsellessa
huutaen suruani harmaassa maailmassa
jossa ei ole tähtiä, ei aurinkoa, ei hopeista kuuta
onko liikaa kaivata, että olisin voinut olla osa
ajatonta elämän verkkoa
kivensiru virran rannalla
-TS-
enkeleitä kasvoillasi, povellasi, lantiollasi
hymyillen arvoituksellista hymyä sinun huulillasi
pienin siivin nostavat hoikkaa kättäsi, asettaen sen poskelleni
hiljaa kuiskaavat mielessäni, vielä lausumattomia lauseitasi
kuljettaen käsissään kuvia sinun ajatuksistasi
minun nähtäväkseni
avaavat portin minun sieluuni, sinun antamallasi avaimella
vai ovatko no ne nahkasiipisiä pieniä piruja, minun hulluudestani
kuka tietää? kuka edes välittää?
-TS-
kuljetan kättä kasvoillani, silmieni yli huulilleni
koko ajan ihmetellen, tämäkö minä olen?
en voi rauhoittua, on pakko tietää lisää
koskea lihaa luiden päällä, kysyä käsiltä mitä ne näkevät
hyväillä toisia kasvoja, toisia huulia, kuin omiani
mutta niin vieraita
enemmän, vielä enemmän on tiedettävä
hiveltävä niskaa, selän kaarta, kaulaa
onko tämäkin minua vai toista?
onko tämä kaikki yhtä sielua, yhtä ruumista?
vai kaksi erillistä olentoa
jos meitä on kaksi, kumpi on minua kumpi toista?
-TS-
Vihaan tätä maailmaa
sen yritystä pakottaa minut olemaan onnellinen
miksi minun täytyisi hymyillä
nauraa ja laulaa muiden kanssa
enkö saisi sulkeutua omaan mustaan maailmaani
viiltää lihaani
kunnes ei enää olisi
paikkaa mikä olisi vapaa arvilta
repiä kasvojani, jotta ei kukaan
enää voisi sanoa
minua kauniiksi, tahi ihmiseksi
saisinko silloin rauhassa kadota
ilman että kukaan
kyselisi mihin olen mennyt
mitä tehnyt
ehkä myös silloin
oppisin olemaan kaipaamatta
toisten ihmisten seuraa
joka minut niin usein
saa ahdistumaan omaan olemassaolooni
voisinko silloin lopulta olla
varjoisen maailman olentona
valon maailmassa
-TS-
Näin jotain silmiini kaunista
se puhui sanoilla
jotka tuntuivat hyvältä mielessäni
ehkä pelästyin ja hätäilin
tiedän sen että pelkäsin
koskettaa häntä
jos vaikka se olisikin unta
ja fyysinen kosketus
hajottaisi sen osaksi varjoja
saippuakupliksi auringossa
oliko se edes totta
tapasinko ketään?
vai tekikö mieleni minulle jälleen
julman pienen pilan
-TS-
Miten voi näin nuorena
tuntea olonsa niin vanhaksi
väsyneeksi tähän elämään
joka kulkee omalla radallaan
mitä tahansa sitten teitkin
ei jaksaisi jatkaa
mutta luonto ei anna periksi luovuttaa
ikuisessa sodassa itsensä kanssa
järki repien yhteen suuntaan
sielu toisaalle
ja kaiken sen keskellä
seison epäröiden mitä tehdä
mihin mennä ja kuka olla
ehkä tämä on kaikki illuusiota
ja nukun yhä lääkehuuruista unta
ainahan sitä saa toivoa
-TS-
Pyörittelen veistä kädessäni
katselen sen hohtavaa pintaa
rauhoittavan terävää reunaa
tiedän, että jos painan
sen lihaani vasten
saan hetken helpotuksen
mielessäni raivoavilta ajatuksilta
mutta en taas kerran
jaksaisi selittää lääkäreille
hoitajille, perheelle
miksi sen tein
mikä minua tällä kertaa vaivaa
"ei en vieläkään käytä huumeita"
"en ole alkanut taas juomaan"
aina samat kysymykset
eivät he taida haluta ymmärtää
että teen sen myös siksi
koska olen alkanut siitä nauttia
veren tuoksusta, kivusta
mielen rauhasta, ruumiin kärsiessä
eihän se silti olekaan
aivan normaalia
ei muille ihmisille
vaikka onkin minulle
-TS-
Taidan taas pyytää
vahvempia lääkkeitä
jotta voisin kulkea
lopun elämäni läpi
kuin unissakävelijä
nähden kaiken tapahtuvan
mutta kaukaa
kuin filmissä näyttelijänä
jossa en todella ole osana
pienenä kuiskaavana äänenä
yleisön joukossa
ehkä ei edes sinä
vaan pienenä varjona
avaruuden ikuisessa pimeydessä
se olisi turvallista
ehkä jopa kaunista
tärkeintä olisi se
ettei minun tarvitsisi enää tuntea
-TS-
Uneksien tähdettömässä yössä
myrskyn raivotessa ympärilläni
uneksin elämästä, auringosta
haaveista, kadotetusta toivosta
kaikesta siitä
mitä voisin ehkä olla
mutta en kykene
sillä en uskalla
en voi laskea sieluni muureja
siinä pelossa
että suru ja raivo
joka niiden takaa vapautuisi
muuttaisi kaiken sen mitä olen
tuhoaisi lopullisesti
sieluni hauraan tasapainon
jota pidetään yllä kivulla
tuskalla joka ei saa loppua
-TS-
Näen silmäsi
mietin mitä ne sulkevat taakseen
pelkoa,inhoa?
ei elämää kohtaan
vaan kenties minua
pelkkä ajatus siitä
repii minut kahtia
saa pedon sisälläni ulvomaan tuskasta
vaatimaan minua tekemään jotain
jotta sen ei tarvitsisi tuntea
tämänkaltaista epävarmuutta
tulen yhdeksi pedon kanssa
silloin ei enää ole pelkoa
on vain kaikennielevää raivoa
vihaa omaa olemassaoloa kohtaan
tahto repiä, tahto tuhota
hulluuden niellessä
viimeisen järjellisen ajatuksen
se jää hetkeksi kaikumaan mielessäni
mikä minusta on oikein tullut
oman epävarmuuteni summana
-TS-
Ehkä syy siihen
miksi peitän silmäni
niin usein aurinkolasien taakse
on se että en kestä
omien silmieni syyttävää katsetta
en tahdo nähdä niiden ilmettä
katsoessani peiliin
katsetta mistä elämä on paennut
jo niin kauan sitten
että jäljellä on enää
kaksi heijastavaa pintaa
missä kuvastuu kaikki se viha
mitä ne tuntevat
kantajaansa kohtaan
-TS-
Onko meillä kaikilla jokin rooli
kohtalon kieroutuneessa pelissä
vai onko mahdollista
että jotkut meistä
ovat unohtuneet pois kirjan sivuilta
pudonneet pois näytelmästä
eikö silloin ole mahdollista
että meitä ei todella ole olemassa
olemme vain muistoja
siitä mitä meidän olisi kuulunut olla
varjoja kulissien takana
unohdettuja unelmia
-TS-
Sydämeni repii tietä ulos rinnastani
tietämättä mitä sen kuuluisi tehdä
miten tuntea
se on yhtä kadoksissa kuin minäkin
ei paikkaa mihin kuulua
mitä kutsua omakseen
vain väliaikaisia lepohetkiä
tiellä kohti unohdusta
lasinsirpaleiden täyttämällä polulla
jolta ei osaa poistua
ei uskallusta kulkea tyhjyyden yllä
kohti mustaa aurinkoa
-TS-
Hiljainen kuiskaus sielussani
aavemaisen kevyt hyväily poskellani
mitä ne ovat
kenelle ne kuuluvat
kuka koskettaa minua
mutta ei anna minun koskettaa itseään
haen kohdetta
keneltä kysyä, miksi
miksi teet näin
mitä tahdot minusta
en näe ketään
mutta tiedän että en ole yksin
kuka jakaa ruumiin minun kanssani?
-TS-
Joskus niin kovin pienikin asia
voi viiltää sirpaleiseen sieluun
kuolettavan kaltaisen haavan
sen ei tarvitse olla
pientä varomattomaa sanaa kummempi asia
yksi kosketus mikä jää antamatta
vieno hymy mitä ei koskaan näe
joskus niin olemattomaksi
ja itsestään selväksi luultu asia
voi tuhota vuosien työn
hajottaa hauraan rakennelman
jota yritän kasata
sieluni sirpaleista
-TS-
Katselen omaa elämääni
jostain kaukaa itseni ulkopuolelta
ja en ole kovinkaan vakuuttunut
siitä mitä näen
onko tuolla olennolla
ihmisenpuolikkaalla, pedolla
oikeus olla olemassa
saako se vielä kulkea
muiden joukossa
noiden valon lasten maailmassa
pienenä varjona
auringon valtakunnassa
-TS-
Kommentit